Vaikka mitä

Monena päivänä mielessäni on pyörinyt monen monituista hyvää ideaa blogimerkinnäksi. Viikonlopun vietin yhtä vallan mainiota urheilun ja journalismin pariin sijoittuvaa blogia seuratessani ja aloin samalla miettiä omaa ilmaisuani. Tylkkärin päätoimittajaa vapaasti mukaillen: on sitä kaikkia hienoja aiheita maailma piukassa.

Entä peppu? Ei voi tietää. Sain viime torstaina siihen kortisoni-injektion pro-urheilulääkäriltä, joka arvovaltaisesta olemuksestaan huolimatta ei empinyt näyttää itse mallia huippuhyvästä "Kalle Palander syöksyasennossa"-tyyppisestä venytyksestä. Ilahduttavaa. Nyt vaan pitäisi olla satulatta vielä loppuviikkoon asti.

Ja kyllä, se riipii ihan vihalla aina vaan, etenkin kun keli on mitä mainioin. Ja leiriin palaa halu valmistautua. Kaverini sanoin: "Kuka näistä päättää?" Miksei edes se mäkijuoksu voi toimia, jos muuten malttaa kävellä? Ja kuka on vastuussa siitä, että koulumatkapyöräilyn sijasta joudun autoilemaan ja olemaan siten epäekologinen? Sanoisin että minä ja Turun joukkoliikennepäättäjät, jonka ansiosta bussimatkailu on suhteettoman hintavaa arvokortilla, jopa näillä bensanhinnoilla.

Olo on välillä kuin jongloorillä, joka tasapainoilee saadakseen pidettyä kaikki pallot ilmassa. Mulla on ilmassa tällä hetkellä seuraavia palloja: Kritiikin historiikki, TYY-hommat, Mylly-hommat, lehtihommat, yhteensä neljä eri julkaisua, treenaaminen ja joku opiskelun tapainen, esim. se bloody nettikurssi.

Kaikkia hienoja ajatuksia olen pohtinut näin toipilaana, kun en ole päässyt etenemään kuin vesijuoksijan tai kävelijän nopeudella. Nyt en tietenkään saa ainuttakaan ruudulle, sillä naapuri päätti jatkaa remontointiäänten voimallista tuottamista juuri nyt. Vaan eipä sillekään hyvää aikaa taida edes olla. Ehkä jatkan vaan sen 70-luvun tekstin kanssa ja palaan aiheeseen tuonnempana. Vi hörs.

Oma napa paras napa?

Olen luultavasti yksi maailman ärsyttävimmistä toipilaista. Raportoin kanssaihmisilleni tuntemastani kivusta vähintään säännöllisesti. Eikä tämä johdu siitä, että olisin ensimmäistä kertaa ikinä terveydellisesti rajoittuneessa tilassa, jonka vuoksi maailmani olisi sirpaleina. Samalla häpeän vinkumistani, sillä tiedän ihmisiä, jotka ovat joutuneet tulemaan paljon pidempään paljon suurempien tuskien kanssa toimeen. Kyseessä on vain oma pieni henkilökohtainen tragediani kevään lähestyessä. Se on silti inhaa, sillä istuminen on ihmisen perustarve, eikö? Raihnaisuuden tunnetta kasvattaa myös yön aikana iskenyt hillitön niskajumi.(See: sain valitettua tässäkin).

Kevään lähestymisen tietää paitsi kelistä ja tulevasta leiristä, myös siitä, näin taas unta vapusta. Aloin pohtia, miksi nään toistuvasti keväisin unta vapusta, etenkin pilalle menneestä tai muuten vaan omituisesta vapusta. En saanut vielä täyttä selvyyttä asiaan, mutta se ehkä liittyy jokakeväiseen angstiin siitä, etten tunne olevani kyllin hyvin valmistautunut tulevaan kevääseen treenimielessä. Yhtäältä kyse on nimenomaan treenaamisesta, toisaalta suunnitelmien toteutumattomuudesta ja ehkä myös tietystä pessimismistä, jonka taustalla taas lymyää se, etten tiedä paljonko happea tulevana suvena on saatavilla. Onneksi en enää nää niitä unia, joissa ajan autoa (tai pelaan tietokonepeliä, jossa ajetaan autoa), joka ei pysy tiellä tai pysähdy punaisiin. Alitajunnan viestittely kannattanee silti huomioida.

Omaa napaa olen pohtinut myös vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. Paljonko ihmiset kertovat itsestään? Kerronko minä liikaa tai paljon enemmän kuin muut? Olenko hence ärsyttävä? Todennäköisesti ainakin jonkun mielestä. Mietin myös ihmisten jakautumista ryhmiin. Lukion jälkeen tuntui siltä, että ihmiset ympäriltäni - lähinnä tietty muut lukiosta päässeet - jakautuvat erilaisiin ryhmiin, kun lähtevät opiskelemaan tai tekemään mitä kukakin. Lopulta se isojako ei ollut hirveän dramaattinen, koska harva kaverini vaihtoi kaupunkia tai katosi maan alle. Tosin nyt huomaan, kuinka koulutus muuttaa ihmisiä, ainakin pinnalta. Tai ainakin se korostaa tiettyjä piirteitä ihmisissä. En voi tietenkään itsekään väittää, ettei mikään olisi muuttunut pääni sisällä sen jälkeen, kun ensi kertaa Ryssänmäelle kapusin.

Nyt tuntuu olevan ilmassa seuraava isojako. Ihmisten pariutumista on tapahtunut toki jo pitkään, mutta tietyn massapsykoosin ainekset tuntuvat leijuvan ilmassa, kun sormuksia ilmestyy epidemian lailla porukan nimettömiin. Tai sitten se johtuu vaan tästä iästä. Ja eihän sen luulisi ihmistä lopulta ihan hirveästi muuttavan, mutta ihmisestä riippuen sillä tuntuu olevan erilaisia vaikutuksia. Toinen jakoa pönkittävä asia on valmistumisen häämöttäessä tehdyt muut tulevaisuudensuunnitelmat, kuten asunnonosto. Sitä, kuten muitakin kiinteään omaisuuteen liittyvää on ilmassa välillä kunnon pölähdyksinä, joskaan ei sentään vielä aivan sumuksi asti. Kolmas jakoaihe on tietysti ihmisten lisääntyminen.

Iloitsen lapsia saaneiden puolesta, mutta samalla yhden tutun ja vauvan nähtyäni, että en osaa sanoa saati kysyä aiheesta lähes mitään luontevaa, ainakaan vielä. Ja sekin on jännää, miten ihmiset suhtautuvat aiheeseen noin ylipäätään. Ketä lapset muuttavat perinpohjin, kuka osaa vielä pukea sanoiksi sen muutoksen, joka tapahtuu? Kuka sopii siihen ulkopuolelta tulevaan muottiin, mikä aiheeseen liittyy ja kellä on pokkaa tehdä asiat omalla tavallaan? Koska tuttuni eivät vielä ole laajamittaisesti perheellistyneet, en vielä saa tietää vastausta. Joka tapauksessa ne, joilla on selkeä visio esim. seuraavan viiden vuoden kulumisesta, kuten: "työ, naimisiin, kaksi lasta, farmari, rivari ja koira", tuntuvat olevan eri maata kuin muut. Muut eivät välttämättä tiedä vielä, mitä aikovat. Eivät ehkä aiokaan suunnitella niin tarkasti ja menevät fiilispohjalta tai hommaavat vielä uuden tutkinto-oikeuden, lähtevät Lattareihin työharjoitteluun tai keksivät jotain ihan muuta.

Missä vaiheessa muuttuu sosiaalisesti epäkorrektiksi ihan muun tekeminen tai suunnitelmien muuttaminen? Ei noin ajatuksen tasolla varmaan koskaan, mutta mikä on käytäntö? Koska sitä pitää oikeasti alkaa selittämään omille kavereillekin (ei siis vain tädeille, jotka ihmettelevät joka tapauksessa), että ei ole vielä saanut sitä gradua vauhtiin ja aikoo oikeasti tehdä vielä kandin johonkin muualle, tai huvittaisi oikeastaan lähteä vaikka Etelä-Ranskaan tekemään jotain hanttihommia? Missä vaiheessa turvallisuudentunteen tavoittelu vie voiton? Lyhyesti: koska iskee keskiluokkaisuus?

Jollekin se edustaa kauan tavoiteltua vakautta, ja on siksi tavoiteltavaa. Joku ajautuu ehkä tilanteeseen itse sitä tiedostamatta. Ja miten Vakiintuminen (suuri, siksi isolla) vaikuttaa ihmiseen? Voiko enää käydä baarissa ihmisen kanssa, jolla ei ole varaa mennä taksilla kotiin tai tarjota kolmea kierrosta? Pitääkö vähävaraisemman lakata näkemästä kavereitaan, koska nämä haluavat vain golffata tai tehdä jotain muuta hiton kallista? Eihän niin pitäisi käydä, muttä käykö silti? Missä vaiheessa ihmiset unohtavat, millaista on olla köyhä tai nöyrä?

Tuskan parahdus

Istun tyynyllä, kun en muutakaan voi ja sain tänään lisää tulehduskipulääkettä tuohon ihme lihakseen. Eihän sitä pysty edes venyttäämään vielä, kun se on niin tulehtunut. Argh. Fysioterapeutin antamat venytysvinkit olivat kyllä yllättävän päteviä, taas huomasin oman ajatteluni rajallisuuden: parin sekunnin pumppaavasta venytyksestäkin voi olla jotain iloa:).

Paitsi tyynyllä istuminen, myös treenien rajoittuneisuus on tuskastuttavaa. Niin kuin ne flunssat nyt eivät olisi riittäneet ja treenaamaan olisi päässyt aivan liikaa. Ja samalla pitäisi päättä loputkin detaljit kevään leiristä, esim. että millä sen rahoittaa:O. Ja toisaalta montako päivää sitä jaksaa/pystyy tärväämään Barcelonassa. Pääsenkö mä edes siihen mennessä sellaiseen pisteeseen noissa jutuissa, että saan sieltä mitään irti? Argh toistamiseen. Mun keskittymiskyvyllä ei vissiin saisi olla _mitään_ muita aktiviteettejä elämässä, jotta saisin gradun kunnolla etenemään. Ehkä menen ensi viikolla ohjaajan pakeille, voisi olla hyväksi.

Kämpän saaminen kuntoon on sen sijaan edistynyt hiukan, mikä on mukavaa, samoin nettikurssi on pakostakin edennyt. Taas vaan rupeaa olemaan turhan paljon deadlineja joka puolella. Miten siis löytää löysäräkäilyn ja aktiivisuuden välillä se hyvä tasapaino? Ja saada samalla tuo saakelin lihan paranemaan? Se ei tapahdu ainakaan skannaamalla valokuvia yleisen historian skannerilla. Toivottavasti valokuvat hoituvat historiikkiin jollain muulla ilveellä. En vaan ole satavarma, kuka ne sinne hoitaa.

Piukea pakara

Mietin tuossa, miten onnekkaasti olen aiemmin välttänyt suurimman osan potentiaalisista urheiluvammoista ja monenlaisista venähdyksistä, vaikka monensorttisia treenejä on aina jossain välissä tehty. Mitä nyt se viimekeväinen tulehtunut akilles, se muinoin leikattu polvi ja tuo joitakin vuosia sitten operoitu peukalo. Niin ja se kertaalleen murtunut pikkusormi ja joku muu pikkuvaiva joskus, mutta anywayz. Sitä taas alkoi kummasti arvostaa niitä nuhattomia ja muutenkin potentiaalisen toiminnallisia (treeni)päiviä, kun viime tiistain punttitreenin jälkeen testasin selänvenytyspenkkiä pitkän tauon jälkeen. Se näyttää kidutuslaitteelta, mutta ei sitä ole. Hetken aikaa olo oli jopa hyvä, mutta sittemmin jysähti.

Jostain loka-marraskuulta lähtien joku pieni vieno hermo on sähkötellyt oikeassa takareidessäni kainoja viestejä itsestään, mutta en ole hirveästi moisesta päätäni vaivannut. Muutamalla passiivisella venytyksellä se on hiukan helpottunut ja siksi päätin sähköttelyn yllyttyä testata venytyspenkin vaikutusta. No sieltä niitä S.O.S.-koodeja alkoi sitten pukata ja torstainen Journalistiliiton kouluts oli mennä siksi penkin alle. Tai päälle, ihan miten vaan, sillä kipu istuinkyhmyn liepeillä teki missään asennossa istumisen vähintäänkin tukalaksi. Illan luento ÅA:lla menikin sitten Eriksgatanin missaamisen (voi taivas, että ihminen voi olla toope ja katsoa päivämäärät päin mäntyä) taivasteluun sekä edes jonkinlaisen istuma-asennon löytämiseen. Onneksi takarivissä voi rötvätä huoletta.

Perjantaina iskin sitten YTHS:lle ja lääkäritädin mukaan kaiken takana on tulehtunut piriformis-lihas, joka painaa iskiashermoa. Voi olla, tosin samat oireet herra Googlen ja kirurgi Oravan mukaan saa aikaan myös muutama muu vaiva. Nevertheless nyt vedetään nappia napaan ja istutaan tyynyn päällä. Saa siis myös työergonomiaansa pohtia. Töitäkin voisi ehkä tehdä siinä sivussa. Esim. jakaa 350 pullaa kännisille opiskelijoille Vartiovuorenmäellä. Sinne kaikki laskemaan:), lumesta eikä jäästä tosin ole takeita.

Sain tänään entiseltä opettajaltani vanhoja kritiikkiläiskuva 60-luvulta. Ja onneksi muitankin kuvalähteitä on löytynyt, joten saattaa olla että mokoma julkaisu saadaan joskus jopa kansiin. Jos se leipäteksti nyt vaan vielä saapuisi. Sain myös kuulla uudesta potentiaalisesta pyöräilyhistoriikista, mutta sen toteutuminen on auki. Sais nyt vaan nämä entisetkin pois käsistä joskus. Tutkimuksesta journalismiksi - kurssilla koin myös pienoisen valaistumisen siitä, että jos se G olisi edes lähellä valmista kesällä, ennen 8.8. olisi sen kaupallistamiselle hyvät saumat. Näin ne olympiadit vaan menee. Prose ei kelvannut aliokirjoitukseksi, mutta ehkä tämä käy. Saas nähdä.

Pahoittelen pelkkien päälauseiden tuottamista. Koitan saada edes seuraavaan lehtijuttuun niitä vähemmän. My bad.