Hei taas. Luvattoman kauan on kulunut viimeisestä postauksestani ja ties mitä on ehtinyt tapahtua.
Ensin olivat suuret ja mahtavat 50-vuotisjuhlat, jotka sujuivat ennakkoarvioiden mukaan eli mahtavasti. Etkot, cocktailit, iltajuhla, jatkot, jatkojen jatkot, sillis, silliksen jatkot ja noin 30 h. Siinä se noin pähkinänkuoressa. Tunnin toimistounilla pärjäsi hämmästyttävän pitkään, mutta ei ihme, että leposykkeet olivat koholla:) Erään kritskun sykkeet kun hakkasivat vajaassa sadassa, vaikka normaalisti leposyke huitelee kuulemma 54:ssä. Sitä se kalja ja valvominen teettävät;). Tilastointia oli hyvä jatkaa myös vappuna ja vielä kovempiin lukemiin yllettiin silloin.
Joka tapauksessa juhlat olivat erinoimaisen mainiot, paljon ihania ihmisiä ja maailmojasyleilevää tunnetta, sekä silliksellä kesän -68 tunnelmat ja hassuja valokuvia koko hommasta. Sunnuntaina kortteliajoissa väsy painoi iltapäivällä, eikä juttua irronnut 4000 merkin edestä, ei etenkään siinä TS:n avokonttorissa ja Hannu Jortikkaa kuunnellen.
50-vuotishässäkän loputtua lenkillekin ehti vielä paremmin ja aika hyviä treenejä on takana jo ainakin joitain (ei kai niitä ikinä ole tarpeeksi?). Vielä kun skippasin Tulva-ajot, niitä tuli lisää ja Sipooseen olikin jo sitten aika hinku, ei edes jännittänyt kauden ekoille kisoille tyypilliseen tapaan ihan sikana. Miehetkin ajoivat nätisti ja henkeä piisasi, jalkaakin varsin mukavasti. Yllätin siis itseni ja asiantuntijat sijoittumalla viidenneksi.
Ennen Sipoota oli tietysti myös Wappu, joka alkoi hiukan viime vuosia aiemmin, ja ehdittiin käydä parilla booleillakin. Ajokamoissa boolikansasta saa jänniä reaktioita irti, mutta viitta päällä on mukavampaa. Sirkkalaan ei enää ehditty ennen grillin sammutusta, joten Kepu ja Opex ja tiesketkä isännöivät alkupäivää. Porthanilla oli kuulemma 70 viittaheppua, joka taitaa olla ennätys ainakin viime vuosilta. Ei ihme, sillä keli oli mahtava. Etukäteen ajattelin, että tunnelma on haikea, koska muutama tuttu oli samana päivänä saanut kouraansa maisterinpaperit ja pari jo muuttanut pois kaupungista. Tavallaan se tuntuikin yhden aikakauden lopulta, mutta onneksi ei tarvinnut sentään vetistellä. Ehkä koko asian tajuaa vasta myöhemmin.
Oli joka tapauksessa hienoa marssia taas torin halki Taikkarinmäelle ja hauskaa kerätä ihmettyneitä katseita:). Ilta jatkui yksissä ja toisissa bileissä ja päättyi punalaulujen kuunteluun toimistolla. Samoja biisejä oli tarjolla vappupäivänä piknikin ja TYYn saunan jälkeen Proffassa. UB:n tuotanto menisi kyllä, mutta nuo ei, ei mahda mitään. Sauna siis tosiaan kärvähti, osa vastuksista tosin oli rikki jo alkujaan. Ainakin yksi niistä sitten suli poikki ja teki muita kujeita. Toivottavasti saunavastaava saa tilanteen korjattua;), tällä viikolla kun olisi taas muutama illanvietto samassa paikassa kun 50-vuotistoimikuntia kiitetään ja Tylkkäri lähtee kesälomille. Me historiikintekijät kiitimme itseämme ja mökkeilimme jo, otin tosin reissusta light-version ennen Sipoota. Mukavaa oli joka tapauksessa ja ruoka se vasta hyvää olikin. Kiitokset isännille.
Nyt pitää kovaa vauhtia alkaa hiomaan taas yhtä julkaisua, tai itse asiassa kahta. Porvoon ajoista otan enemmän paineita kuin Carnivalista, mutta molemmat pitää saada johonkin kuosiin jo pian. Pienen flunssan jos vielä saisi katomaan, niin homma toimisi oikein hyvin.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kritiikki. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kritiikki. Näytä kaikki tekstit
tiistai 6. toukokuuta 2008
perjantai 4. huhtikuuta 2008
Kaikki muuttuu, ei entiselleen mikään jää?
Kirjoitin tuossa jokin aika sitten siitä, että ilmassa on muutoksen tuntua, kun kaverit menevät naimisiin ja ostavat asuntoja ym. Nyt on sellainen kutina, että asiat harppailevat kiihtyvällä tahdilla uuteen vaiheeseen: yksi kaveri menee huomenna naimisiin, yksi sai juuri vakituisen työn (vaikkakin 80% työajalla, mutta silti), yhdet tutut muuttavat Helsinkiin kuun vaihteessa töitä hakemaan ja graduja palautellaan vähän missä milloinkin. Tuntuu selkeästi siltä, että jonkinlainen murroskohta on käsillä, ja se on paitsi jännittävää sekä mukavaa, myös hivenen pelottavaa - mihin ihmiset menevät, mitä niille tapahtuu, näkeekö niitä vielä joskus?
Onneksi (?) pysyviäkin asioita on, vaikka itse osallistuinkin aiemmin mainitsemaani epidemiaan. Kirjoitin lehtijutun, jonka teksti tuntui diipadaapalta (joko kirjoitan oikeasti diipadaapaa tai sokeudun pahasti omille jutuilleni lähes aina), olin myöhässä saunavuorolta, varpaat paleltuvat yhä viileässä, jos ei käytä tarpeeksi paksuja kengänsuojia ja on kevät. Kevään voi havaita esimerkiksi myös katupölystä, siitepölystä sekä siitä, että aamulla uloslähtiessä takki on liian kylmä ja päivällä kotiin palatessa liian kuuma.
Keväästä viestii myös se jännä fiilis, jonka lähestyvä kisakausi aiheuttaa. Huomenna pitääkin mennä tekemään tempovetoja sen tunteen aisoissapitämiseksi:). Kymppilenkille en sentään vielä höösi. Jännitystä aiheuttaa myös lähestyvä vuosijuhlaviikko. Sitä on odotettu, historiikkikin meni jo painoon ja ai että, kun oli hieno koevedos, 250 sivua täyttä asiaa;). Seuraavana - jossain välissä - sitä voikin paneutua pyöräilyjaoston vuosijulkaisuun ja muutamaan kivasti rästissä olevaan kouluhommaan. Vi ska titta.
Lopuksi: onnea häihin ja uuteen työpaikkaan ja tsemppiä toipilaalle.
Onneksi (?) pysyviäkin asioita on, vaikka itse osallistuinkin aiemmin mainitsemaani epidemiaan. Kirjoitin lehtijutun, jonka teksti tuntui diipadaapalta (joko kirjoitan oikeasti diipadaapaa tai sokeudun pahasti omille jutuilleni lähes aina), olin myöhässä saunavuorolta, varpaat paleltuvat yhä viileässä, jos ei käytä tarpeeksi paksuja kengänsuojia ja on kevät. Kevään voi havaita esimerkiksi myös katupölystä, siitepölystä sekä siitä, että aamulla uloslähtiessä takki on liian kylmä ja päivällä kotiin palatessa liian kuuma.
Keväästä viestii myös se jännä fiilis, jonka lähestyvä kisakausi aiheuttaa. Huomenna pitääkin mennä tekemään tempovetoja sen tunteen aisoissapitämiseksi:). Kymppilenkille en sentään vielä höösi. Jännitystä aiheuttaa myös lähestyvä vuosijuhlaviikko. Sitä on odotettu, historiikkikin meni jo painoon ja ai että, kun oli hieno koevedos, 250 sivua täyttä asiaa;). Seuraavana - jossain välissä - sitä voikin paneutua pyöräilyjaoston vuosijulkaisuun ja muutamaan kivasti rästissä olevaan kouluhommaan. Vi ska titta.
Lopuksi: onnea häihin ja uuteen työpaikkaan ja tsemppiä toipilaalle.
lauantai 8. maaliskuuta 2008
kaikenlaista
Viime päivinä olen saanut syödä itsetehtyä leipää useampaan kertaan. Nyt jouduin samaan puuhan itse ja bloggaaminen sujuu taikinan kohotessa. Tähdellistä.
Viime päivät ovat sujuneet varsin tiiviisti eri hommissa: koulussa, työjutuissa ja historiikissa noin pääosin. Miksi oi miksi myös Tylkkärin skannerikone on niin vanha ja raihnainen? Peppu puutuu kuvien kanssa puuhatessa. No puutuu se muutenkin, sain toisen piikin kankkuuni. Sai istua viini-iltaa taas tyynyn kanssa, ihan kuin sitseilläkin. Vallan mukavia tapahtumia molemmat kumminkin. On se vaan kivaa, että on niin hauskoja tyyppejä, joiden kanssa voi pyöriä.
Tänään ajoin taas testilenkin ja nyt yritän päätellä, että mistään kipualueelta ei satu. Se ei vaan ole ihan niin. Huomenna testaan uudestaan ja vasta sitten teen johtopäätöksiä aiheesta. Piikistä kun on vaan kolme päivää. Leirin puolesta tässä joka tapauksessa jännittää.
Sitä ennen pitäisi hoitaa yksi jos toinenkin asia, joten huh hah hei vaan. Menen vaivaamaan taikinaa. Ja nukkumaan, sitäkään ei tunnu ehtivän ihan riittävästi.
Viime päivät ovat sujuneet varsin tiiviisti eri hommissa: koulussa, työjutuissa ja historiikissa noin pääosin. Miksi oi miksi myös Tylkkärin skannerikone on niin vanha ja raihnainen? Peppu puutuu kuvien kanssa puuhatessa. No puutuu se muutenkin, sain toisen piikin kankkuuni. Sai istua viini-iltaa taas tyynyn kanssa, ihan kuin sitseilläkin. Vallan mukavia tapahtumia molemmat kumminkin. On se vaan kivaa, että on niin hauskoja tyyppejä, joiden kanssa voi pyöriä.
Tänään ajoin taas testilenkin ja nyt yritän päätellä, että mistään kipualueelta ei satu. Se ei vaan ole ihan niin. Huomenna testaan uudestaan ja vasta sitten teen johtopäätöksiä aiheesta. Piikistä kun on vaan kolme päivää. Leirin puolesta tässä joka tapauksessa jännittää.
Sitä ennen pitäisi hoitaa yksi jos toinenkin asia, joten huh hah hei vaan. Menen vaivaamaan taikinaa. Ja nukkumaan, sitäkään ei tunnu ehtivän ihan riittävästi.
sunnuntai 17. helmikuuta 2008
Oma napa paras napa?
Olen luultavasti yksi maailman ärsyttävimmistä toipilaista. Raportoin kanssaihmisilleni tuntemastani kivusta vähintään säännöllisesti. Eikä tämä johdu siitä, että olisin ensimmäistä kertaa ikinä terveydellisesti rajoittuneessa tilassa, jonka vuoksi maailmani olisi sirpaleina. Samalla häpeän vinkumistani, sillä tiedän ihmisiä, jotka ovat joutuneet tulemaan paljon pidempään paljon suurempien tuskien kanssa toimeen. Kyseessä on vain oma pieni henkilökohtainen tragediani kevään lähestyessä. Se on silti inhaa, sillä istuminen on ihmisen perustarve, eikö? Raihnaisuuden tunnetta kasvattaa myös yön aikana iskenyt hillitön niskajumi.(See: sain valitettua tässäkin).
Kevään lähestymisen tietää paitsi kelistä ja tulevasta leiristä, myös siitä, näin taas unta vapusta. Aloin pohtia, miksi nään toistuvasti keväisin unta vapusta, etenkin pilalle menneestä tai muuten vaan omituisesta vapusta. En saanut vielä täyttä selvyyttä asiaan, mutta se ehkä liittyy jokakeväiseen angstiin siitä, etten tunne olevani kyllin hyvin valmistautunut tulevaan kevääseen treenimielessä. Yhtäältä kyse on nimenomaan treenaamisesta, toisaalta suunnitelmien toteutumattomuudesta ja ehkä myös tietystä pessimismistä, jonka taustalla taas lymyää se, etten tiedä paljonko happea tulevana suvena on saatavilla. Onneksi en enää nää niitä unia, joissa ajan autoa (tai pelaan tietokonepeliä, jossa ajetaan autoa), joka ei pysy tiellä tai pysähdy punaisiin. Alitajunnan viestittely kannattanee silti huomioida.
Omaa napaa olen pohtinut myös vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. Paljonko ihmiset kertovat itsestään? Kerronko minä liikaa tai paljon enemmän kuin muut? Olenko hence ärsyttävä? Todennäköisesti ainakin jonkun mielestä. Mietin myös ihmisten jakautumista ryhmiin. Lukion jälkeen tuntui siltä, että ihmiset ympäriltäni - lähinnä tietty muut lukiosta päässeet - jakautuvat erilaisiin ryhmiin, kun lähtevät opiskelemaan tai tekemään mitä kukakin. Lopulta se isojako ei ollut hirveän dramaattinen, koska harva kaverini vaihtoi kaupunkia tai katosi maan alle. Tosin nyt huomaan, kuinka koulutus muuttaa ihmisiä, ainakin pinnalta. Tai ainakin se korostaa tiettyjä piirteitä ihmisissä. En voi tietenkään itsekään väittää, ettei mikään olisi muuttunut pääni sisällä sen jälkeen, kun ensi kertaa Ryssänmäelle kapusin.
Nyt tuntuu olevan ilmassa seuraava isojako. Ihmisten pariutumista on tapahtunut toki jo pitkään, mutta tietyn massapsykoosin ainekset tuntuvat leijuvan ilmassa, kun sormuksia ilmestyy epidemian lailla porukan nimettömiin. Tai sitten se johtuu vaan tästä iästä. Ja eihän sen luulisi ihmistä lopulta ihan hirveästi muuttavan, mutta ihmisestä riippuen sillä tuntuu olevan erilaisia vaikutuksia. Toinen jakoa pönkittävä asia on valmistumisen häämöttäessä tehdyt muut tulevaisuudensuunnitelmat, kuten asunnonosto. Sitä, kuten muitakin kiinteään omaisuuteen liittyvää on ilmassa välillä kunnon pölähdyksinä, joskaan ei sentään vielä aivan sumuksi asti. Kolmas jakoaihe on tietysti ihmisten lisääntyminen.
Iloitsen lapsia saaneiden puolesta, mutta samalla yhden tutun ja vauvan nähtyäni, että en osaa sanoa saati kysyä aiheesta lähes mitään luontevaa, ainakaan vielä. Ja sekin on jännää, miten ihmiset suhtautuvat aiheeseen noin ylipäätään. Ketä lapset muuttavat perinpohjin, kuka osaa vielä pukea sanoiksi sen muutoksen, joka tapahtuu? Kuka sopii siihen ulkopuolelta tulevaan muottiin, mikä aiheeseen liittyy ja kellä on pokkaa tehdä asiat omalla tavallaan? Koska tuttuni eivät vielä ole laajamittaisesti perheellistyneet, en vielä saa tietää vastausta. Joka tapauksessa ne, joilla on selkeä visio esim. seuraavan viiden vuoden kulumisesta, kuten: "työ, naimisiin, kaksi lasta, farmari, rivari ja koira", tuntuvat olevan eri maata kuin muut. Muut eivät välttämättä tiedä vielä, mitä aikovat. Eivät ehkä aiokaan suunnitella niin tarkasti ja menevät fiilispohjalta tai hommaavat vielä uuden tutkinto-oikeuden, lähtevät Lattareihin työharjoitteluun tai keksivät jotain ihan muuta.
Missä vaiheessa muuttuu sosiaalisesti epäkorrektiksi ihan muun tekeminen tai suunnitelmien muuttaminen? Ei noin ajatuksen tasolla varmaan koskaan, mutta mikä on käytäntö? Koska sitä pitää oikeasti alkaa selittämään omille kavereillekin (ei siis vain tädeille, jotka ihmettelevät joka tapauksessa), että ei ole vielä saanut sitä gradua vauhtiin ja aikoo oikeasti tehdä vielä kandin johonkin muualle, tai huvittaisi oikeastaan lähteä vaikka Etelä-Ranskaan tekemään jotain hanttihommia? Missä vaiheessa turvallisuudentunteen tavoittelu vie voiton? Lyhyesti: koska iskee keskiluokkaisuus?
Jollekin se edustaa kauan tavoiteltua vakautta, ja on siksi tavoiteltavaa. Joku ajautuu ehkä tilanteeseen itse sitä tiedostamatta. Ja miten Vakiintuminen (suuri, siksi isolla) vaikuttaa ihmiseen? Voiko enää käydä baarissa ihmisen kanssa, jolla ei ole varaa mennä taksilla kotiin tai tarjota kolmea kierrosta? Pitääkö vähävaraisemman lakata näkemästä kavereitaan, koska nämä haluavat vain golffata tai tehdä jotain muuta hiton kallista? Eihän niin pitäisi käydä, muttä käykö silti? Missä vaiheessa ihmiset unohtavat, millaista on olla köyhä tai nöyrä?
Kevään lähestymisen tietää paitsi kelistä ja tulevasta leiristä, myös siitä, näin taas unta vapusta. Aloin pohtia, miksi nään toistuvasti keväisin unta vapusta, etenkin pilalle menneestä tai muuten vaan omituisesta vapusta. En saanut vielä täyttä selvyyttä asiaan, mutta se ehkä liittyy jokakeväiseen angstiin siitä, etten tunne olevani kyllin hyvin valmistautunut tulevaan kevääseen treenimielessä. Yhtäältä kyse on nimenomaan treenaamisesta, toisaalta suunnitelmien toteutumattomuudesta ja ehkä myös tietystä pessimismistä, jonka taustalla taas lymyää se, etten tiedä paljonko happea tulevana suvena on saatavilla. Onneksi en enää nää niitä unia, joissa ajan autoa (tai pelaan tietokonepeliä, jossa ajetaan autoa), joka ei pysy tiellä tai pysähdy punaisiin. Alitajunnan viestittely kannattanee silti huomioida.
Omaa napaa olen pohtinut myös vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. Paljonko ihmiset kertovat itsestään? Kerronko minä liikaa tai paljon enemmän kuin muut? Olenko hence ärsyttävä? Todennäköisesti ainakin jonkun mielestä. Mietin myös ihmisten jakautumista ryhmiin. Lukion jälkeen tuntui siltä, että ihmiset ympäriltäni - lähinnä tietty muut lukiosta päässeet - jakautuvat erilaisiin ryhmiin, kun lähtevät opiskelemaan tai tekemään mitä kukakin. Lopulta se isojako ei ollut hirveän dramaattinen, koska harva kaverini vaihtoi kaupunkia tai katosi maan alle. Tosin nyt huomaan, kuinka koulutus muuttaa ihmisiä, ainakin pinnalta. Tai ainakin se korostaa tiettyjä piirteitä ihmisissä. En voi tietenkään itsekään väittää, ettei mikään olisi muuttunut pääni sisällä sen jälkeen, kun ensi kertaa Ryssänmäelle kapusin.
Nyt tuntuu olevan ilmassa seuraava isojako. Ihmisten pariutumista on tapahtunut toki jo pitkään, mutta tietyn massapsykoosin ainekset tuntuvat leijuvan ilmassa, kun sormuksia ilmestyy epidemian lailla porukan nimettömiin. Tai sitten se johtuu vaan tästä iästä. Ja eihän sen luulisi ihmistä lopulta ihan hirveästi muuttavan, mutta ihmisestä riippuen sillä tuntuu olevan erilaisia vaikutuksia. Toinen jakoa pönkittävä asia on valmistumisen häämöttäessä tehdyt muut tulevaisuudensuunnitelmat, kuten asunnonosto. Sitä, kuten muitakin kiinteään omaisuuteen liittyvää on ilmassa välillä kunnon pölähdyksinä, joskaan ei sentään vielä aivan sumuksi asti. Kolmas jakoaihe on tietysti ihmisten lisääntyminen.
Iloitsen lapsia saaneiden puolesta, mutta samalla yhden tutun ja vauvan nähtyäni, että en osaa sanoa saati kysyä aiheesta lähes mitään luontevaa, ainakaan vielä. Ja sekin on jännää, miten ihmiset suhtautuvat aiheeseen noin ylipäätään. Ketä lapset muuttavat perinpohjin, kuka osaa vielä pukea sanoiksi sen muutoksen, joka tapahtuu? Kuka sopii siihen ulkopuolelta tulevaan muottiin, mikä aiheeseen liittyy ja kellä on pokkaa tehdä asiat omalla tavallaan? Koska tuttuni eivät vielä ole laajamittaisesti perheellistyneet, en vielä saa tietää vastausta. Joka tapauksessa ne, joilla on selkeä visio esim. seuraavan viiden vuoden kulumisesta, kuten: "työ, naimisiin, kaksi lasta, farmari, rivari ja koira", tuntuvat olevan eri maata kuin muut. Muut eivät välttämättä tiedä vielä, mitä aikovat. Eivät ehkä aiokaan suunnitella niin tarkasti ja menevät fiilispohjalta tai hommaavat vielä uuden tutkinto-oikeuden, lähtevät Lattareihin työharjoitteluun tai keksivät jotain ihan muuta.
Missä vaiheessa muuttuu sosiaalisesti epäkorrektiksi ihan muun tekeminen tai suunnitelmien muuttaminen? Ei noin ajatuksen tasolla varmaan koskaan, mutta mikä on käytäntö? Koska sitä pitää oikeasti alkaa selittämään omille kavereillekin (ei siis vain tädeille, jotka ihmettelevät joka tapauksessa), että ei ole vielä saanut sitä gradua vauhtiin ja aikoo oikeasti tehdä vielä kandin johonkin muualle, tai huvittaisi oikeastaan lähteä vaikka Etelä-Ranskaan tekemään jotain hanttihommia? Missä vaiheessa turvallisuudentunteen tavoittelu vie voiton? Lyhyesti: koska iskee keskiluokkaisuus?
Jollekin se edustaa kauan tavoiteltua vakautta, ja on siksi tavoiteltavaa. Joku ajautuu ehkä tilanteeseen itse sitä tiedostamatta. Ja miten Vakiintuminen (suuri, siksi isolla) vaikuttaa ihmiseen? Voiko enää käydä baarissa ihmisen kanssa, jolla ei ole varaa mennä taksilla kotiin tai tarjota kolmea kierrosta? Pitääkö vähävaraisemman lakata näkemästä kavereitaan, koska nämä haluavat vain golffata tai tehdä jotain muuta hiton kallista? Eihän niin pitäisi käydä, muttä käykö silti? Missä vaiheessa ihmiset unohtavat, millaista on olla köyhä tai nöyrä?
maanantai 4. helmikuuta 2008
Piukea pakara
Mietin tuossa, miten onnekkaasti olen aiemmin välttänyt suurimman osan potentiaalisista urheiluvammoista ja monenlaisista venähdyksistä, vaikka monensorttisia treenejä on aina jossain välissä tehty. Mitä nyt se viimekeväinen tulehtunut akilles, se muinoin leikattu polvi ja tuo joitakin vuosia sitten operoitu peukalo. Niin ja se kertaalleen murtunut pikkusormi ja joku muu pikkuvaiva joskus, mutta anywayz. Sitä taas alkoi kummasti arvostaa niitä nuhattomia ja muutenkin potentiaalisen toiminnallisia (treeni)päiviä, kun viime tiistain punttitreenin jälkeen testasin selänvenytyspenkkiä pitkän tauon jälkeen. Se näyttää kidutuslaitteelta, mutta ei sitä ole. Hetken aikaa olo oli jopa hyvä, mutta sittemmin jysähti.
Jostain loka-marraskuulta lähtien joku pieni vieno hermo on sähkötellyt oikeassa takareidessäni kainoja viestejä itsestään, mutta en ole hirveästi moisesta päätäni vaivannut. Muutamalla passiivisella venytyksellä se on hiukan helpottunut ja siksi päätin sähköttelyn yllyttyä testata venytyspenkin vaikutusta. No sieltä niitä S.O.S.-koodeja alkoi sitten pukata ja torstainen Journalistiliiton kouluts oli mennä siksi penkin alle. Tai päälle, ihan miten vaan, sillä kipu istuinkyhmyn liepeillä teki missään asennossa istumisen vähintäänkin tukalaksi. Illan luento ÅA:lla menikin sitten Eriksgatanin missaamisen (voi taivas, että ihminen voi olla toope ja katsoa päivämäärät päin mäntyä) taivasteluun sekä edes jonkinlaisen istuma-asennon löytämiseen. Onneksi takarivissä voi rötvätä huoletta.
Perjantaina iskin sitten YTHS:lle ja lääkäritädin mukaan kaiken takana on tulehtunut piriformis-lihas, joka painaa iskiashermoa. Voi olla, tosin samat oireet herra Googlen ja kirurgi Oravan mukaan saa aikaan myös muutama muu vaiva. Nevertheless nyt vedetään nappia napaan ja istutaan tyynyn päällä. Saa siis myös työergonomiaansa pohtia. Töitäkin voisi ehkä tehdä siinä sivussa. Esim. jakaa 350 pullaa kännisille opiskelijoille Vartiovuorenmäellä. Sinne kaikki laskemaan:), lumesta eikä jäästä tosin ole takeita.
Sain tänään entiseltä opettajaltani vanhoja kritiikkiläiskuva 60-luvulta. Ja onneksi muitankin kuvalähteitä on löytynyt, joten saattaa olla että mokoma julkaisu saadaan joskus jopa kansiin. Jos se leipäteksti nyt vaan vielä saapuisi. Sain myös kuulla uudesta potentiaalisesta pyöräilyhistoriikista, mutta sen toteutuminen on auki. Sais nyt vaan nämä entisetkin pois käsistä joskus. Tutkimuksesta journalismiksi - kurssilla koin myös pienoisen valaistumisen siitä, että jos se G olisi edes lähellä valmista kesällä, ennen 8.8. olisi sen kaupallistamiselle hyvät saumat. Näin ne olympiadit vaan menee. Prose ei kelvannut aliokirjoitukseksi, mutta ehkä tämä käy. Saas nähdä.
Pahoittelen pelkkien päälauseiden tuottamista. Koitan saada edes seuraavaan lehtijuttuun niitä vähemmän. My bad.
Jostain loka-marraskuulta lähtien joku pieni vieno hermo on sähkötellyt oikeassa takareidessäni kainoja viestejä itsestään, mutta en ole hirveästi moisesta päätäni vaivannut. Muutamalla passiivisella venytyksellä se on hiukan helpottunut ja siksi päätin sähköttelyn yllyttyä testata venytyspenkin vaikutusta. No sieltä niitä S.O.S.-koodeja alkoi sitten pukata ja torstainen Journalistiliiton kouluts oli mennä siksi penkin alle. Tai päälle, ihan miten vaan, sillä kipu istuinkyhmyn liepeillä teki missään asennossa istumisen vähintäänkin tukalaksi. Illan luento ÅA:lla menikin sitten Eriksgatanin missaamisen (voi taivas, että ihminen voi olla toope ja katsoa päivämäärät päin mäntyä) taivasteluun sekä edes jonkinlaisen istuma-asennon löytämiseen. Onneksi takarivissä voi rötvätä huoletta.
Perjantaina iskin sitten YTHS:lle ja lääkäritädin mukaan kaiken takana on tulehtunut piriformis-lihas, joka painaa iskiashermoa. Voi olla, tosin samat oireet herra Googlen ja kirurgi Oravan mukaan saa aikaan myös muutama muu vaiva. Nevertheless nyt vedetään nappia napaan ja istutaan tyynyn päällä. Saa siis myös työergonomiaansa pohtia. Töitäkin voisi ehkä tehdä siinä sivussa. Esim. jakaa 350 pullaa kännisille opiskelijoille Vartiovuorenmäellä. Sinne kaikki laskemaan:), lumesta eikä jäästä tosin ole takeita.
Sain tänään entiseltä opettajaltani vanhoja kritiikkiläiskuva 60-luvulta. Ja onneksi muitankin kuvalähteitä on löytynyt, joten saattaa olla että mokoma julkaisu saadaan joskus jopa kansiin. Jos se leipäteksti nyt vaan vielä saapuisi. Sain myös kuulla uudesta potentiaalisesta pyöräilyhistoriikista, mutta sen toteutuminen on auki. Sais nyt vaan nämä entisetkin pois käsistä joskus. Tutkimuksesta journalismiksi - kurssilla koin myös pienoisen valaistumisen siitä, että jos se G olisi edes lähellä valmista kesällä, ennen 8.8. olisi sen kaupallistamiselle hyvät saumat. Näin ne olympiadit vaan menee. Prose ei kelvannut aliokirjoitukseksi, mutta ehkä tämä käy. Saas nähdä.
Pahoittelen pelkkien päälauseiden tuottamista. Koitan saada edes seuraavaan lehtijuttuun niitä vähemmän. My bad.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)