Oma napa paras napa?

Olen luultavasti yksi maailman ärsyttävimmistä toipilaista. Raportoin kanssaihmisilleni tuntemastani kivusta vähintään säännöllisesti. Eikä tämä johdu siitä, että olisin ensimmäistä kertaa ikinä terveydellisesti rajoittuneessa tilassa, jonka vuoksi maailmani olisi sirpaleina. Samalla häpeän vinkumistani, sillä tiedän ihmisiä, jotka ovat joutuneet tulemaan paljon pidempään paljon suurempien tuskien kanssa toimeen. Kyseessä on vain oma pieni henkilökohtainen tragediani kevään lähestyessä. Se on silti inhaa, sillä istuminen on ihmisen perustarve, eikö? Raihnaisuuden tunnetta kasvattaa myös yön aikana iskenyt hillitön niskajumi.(See: sain valitettua tässäkin).

Kevään lähestymisen tietää paitsi kelistä ja tulevasta leiristä, myös siitä, näin taas unta vapusta. Aloin pohtia, miksi nään toistuvasti keväisin unta vapusta, etenkin pilalle menneestä tai muuten vaan omituisesta vapusta. En saanut vielä täyttä selvyyttä asiaan, mutta se ehkä liittyy jokakeväiseen angstiin siitä, etten tunne olevani kyllin hyvin valmistautunut tulevaan kevääseen treenimielessä. Yhtäältä kyse on nimenomaan treenaamisesta, toisaalta suunnitelmien toteutumattomuudesta ja ehkä myös tietystä pessimismistä, jonka taustalla taas lymyää se, etten tiedä paljonko happea tulevana suvena on saatavilla. Onneksi en enää nää niitä unia, joissa ajan autoa (tai pelaan tietokonepeliä, jossa ajetaan autoa), joka ei pysy tiellä tai pysähdy punaisiin. Alitajunnan viestittely kannattanee silti huomioida.

Omaa napaa olen pohtinut myös vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. Paljonko ihmiset kertovat itsestään? Kerronko minä liikaa tai paljon enemmän kuin muut? Olenko hence ärsyttävä? Todennäköisesti ainakin jonkun mielestä. Mietin myös ihmisten jakautumista ryhmiin. Lukion jälkeen tuntui siltä, että ihmiset ympäriltäni - lähinnä tietty muut lukiosta päässeet - jakautuvat erilaisiin ryhmiin, kun lähtevät opiskelemaan tai tekemään mitä kukakin. Lopulta se isojako ei ollut hirveän dramaattinen, koska harva kaverini vaihtoi kaupunkia tai katosi maan alle. Tosin nyt huomaan, kuinka koulutus muuttaa ihmisiä, ainakin pinnalta. Tai ainakin se korostaa tiettyjä piirteitä ihmisissä. En voi tietenkään itsekään väittää, ettei mikään olisi muuttunut pääni sisällä sen jälkeen, kun ensi kertaa Ryssänmäelle kapusin.

Nyt tuntuu olevan ilmassa seuraava isojako. Ihmisten pariutumista on tapahtunut toki jo pitkään, mutta tietyn massapsykoosin ainekset tuntuvat leijuvan ilmassa, kun sormuksia ilmestyy epidemian lailla porukan nimettömiin. Tai sitten se johtuu vaan tästä iästä. Ja eihän sen luulisi ihmistä lopulta ihan hirveästi muuttavan, mutta ihmisestä riippuen sillä tuntuu olevan erilaisia vaikutuksia. Toinen jakoa pönkittävä asia on valmistumisen häämöttäessä tehdyt muut tulevaisuudensuunnitelmat, kuten asunnonosto. Sitä, kuten muitakin kiinteään omaisuuteen liittyvää on ilmassa välillä kunnon pölähdyksinä, joskaan ei sentään vielä aivan sumuksi asti. Kolmas jakoaihe on tietysti ihmisten lisääntyminen.

Iloitsen lapsia saaneiden puolesta, mutta samalla yhden tutun ja vauvan nähtyäni, että en osaa sanoa saati kysyä aiheesta lähes mitään luontevaa, ainakaan vielä. Ja sekin on jännää, miten ihmiset suhtautuvat aiheeseen noin ylipäätään. Ketä lapset muuttavat perinpohjin, kuka osaa vielä pukea sanoiksi sen muutoksen, joka tapahtuu? Kuka sopii siihen ulkopuolelta tulevaan muottiin, mikä aiheeseen liittyy ja kellä on pokkaa tehdä asiat omalla tavallaan? Koska tuttuni eivät vielä ole laajamittaisesti perheellistyneet, en vielä saa tietää vastausta. Joka tapauksessa ne, joilla on selkeä visio esim. seuraavan viiden vuoden kulumisesta, kuten: "työ, naimisiin, kaksi lasta, farmari, rivari ja koira", tuntuvat olevan eri maata kuin muut. Muut eivät välttämättä tiedä vielä, mitä aikovat. Eivät ehkä aiokaan suunnitella niin tarkasti ja menevät fiilispohjalta tai hommaavat vielä uuden tutkinto-oikeuden, lähtevät Lattareihin työharjoitteluun tai keksivät jotain ihan muuta.

Missä vaiheessa muuttuu sosiaalisesti epäkorrektiksi ihan muun tekeminen tai suunnitelmien muuttaminen? Ei noin ajatuksen tasolla varmaan koskaan, mutta mikä on käytäntö? Koska sitä pitää oikeasti alkaa selittämään omille kavereillekin (ei siis vain tädeille, jotka ihmettelevät joka tapauksessa), että ei ole vielä saanut sitä gradua vauhtiin ja aikoo oikeasti tehdä vielä kandin johonkin muualle, tai huvittaisi oikeastaan lähteä vaikka Etelä-Ranskaan tekemään jotain hanttihommia? Missä vaiheessa turvallisuudentunteen tavoittelu vie voiton? Lyhyesti: koska iskee keskiluokkaisuus?

Jollekin se edustaa kauan tavoiteltua vakautta, ja on siksi tavoiteltavaa. Joku ajautuu ehkä tilanteeseen itse sitä tiedostamatta. Ja miten Vakiintuminen (suuri, siksi isolla) vaikuttaa ihmiseen? Voiko enää käydä baarissa ihmisen kanssa, jolla ei ole varaa mennä taksilla kotiin tai tarjota kolmea kierrosta? Pitääkö vähävaraisemman lakata näkemästä kavereitaan, koska nämä haluavat vain golffata tai tehdä jotain muuta hiton kallista? Eihän niin pitäisi käydä, muttä käykö silti? Missä vaiheessa ihmiset unohtavat, millaista on olla köyhä tai nöyrä?